Mä niin haluisin olla ilonen. Inhottaa, ku mulla on ihmisii ympäril, jotka yrittää piristää ja silti mikää ei auta. Tää olo ei lähe pois. Alan tuntee syyllisyyttä siitä, et oon tällänen, ku en haluu kuitenkaa vaivaa ihmisiä mun vammasuudel, mut en vaan kykene esittämää ilosta. Aina ku oon ihmisten seuras, kamppailen vaa itkemist vastaa, koska tekis mieli vuodattaa kaikki asiat päästä pois jollekki, mut en osais kuitenkaa. Tyydyn sit itkee tyylii koko sen ajan, ku oon yksin. En ymmärrä, miks mun pitää olla ihminen, joka ottaa asiat nii raskaasti. Varsinki ku mulla on asioita, jotka ihan hyvin vois normaalia ihmistä piristää. Vaan ei mua. Oon jumittunu tähä paskaa tilaa ja mikää muu ei tuu sitä muuttaa, paitsi aika.
En tänää pystyny kouluukaa mennä, ku oli nii paska olo. Oli mul kyl fyysisestikki jotai vammast, koska oksensin aamul. Mut must tuntuu, et seki liittyy toho, et on vaa ylipäätää paska olo. Ärsyttää ku tekee mieli kokoaja syyä, sit tulee siit huono olo ja oksettaa.
Nytki vaa itkuparku. Ahistaa, et koht joku tulee mun huoneesee. Tänää vaa tääl kokoaja sanottu tee sitä tee tätä. Antasivat olla rauhassa. Vaikka marsut onki mun huonees, sekää ei meinaa et tänne voi vaa marssii sisää millo vaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti